Uudessakaupungissa innovoitiin rajusti. Kaupungistamme piti tulla maanosamme teräsjalostuksen ja teräskaupan keskus. Kaupunki rakensi teräsyritykselle hallin ja takasi reilun viidenmiljoonan euron lainan. Teräskeskusta ei syntynyt, se ei pystynyt edes maksamaan kaupungin sille rakentamaa hallia, vaan lopulta kaupungilta hallin osti kaupungin omistama satamayhtiö. Tämä kuvio oli kallis, mutta ei ainoa lajissaan. Uusikaupunki hassasi miljoonia euroja mitä mielikuvituksellisimpiin typeryyksiin, joista räikein järjenvastainen esimerkki lienee Tontonmäki.

Jokainen kolmivuotiaskin olisi hoksannut Tontonmäki hankkeen älyttömyyden ja kannattamattomuuden. Kun kunnan viranhaltijat lähtevät leikkimään elinkeinopolitiikalla saattavat jäljet olla karmeita ja kalliita, sillä kunta ja yritys toivat aivan eri säännöin ja toimintaedellytyksin. Yritys kilpailee muiden yritysten kanssa tarkkojen lainalaisuuksien säätelemänä, sillä on melkoisesti velvoitteita yhteiskuntaa, asiakkaita ja työntekijöitään kohtaan. Kunta taas voi periaatteessa tehdä mitä lystää, jos ongelmat ja virheet saadaan salattua. Yritystä ja kuntaa ei voi tulosvastuullisesti edes verrata, niin  erilaisia ne ovat.

Yrityselämässä ainoa menestyksenmittari löytyy viimeisen viivan alta eli tuloksesta. Yksikään terve yritys ei laske toimintaansa kunnan veronkorotusten tai yhteiskunnan suoran taloudellisen tuen tai raha-apujen varaan. Sen sijaan kunnallisen toimijan tulos ei ole mitenkään taloudelliseen kannattavuuteen sidottu. Jos kunnallinen yksikkö ei toimi tehokkaasti, voidaan aina nostaa veroja tai taksoja ja muuttaa organisaatiota, siten että toinen hallintokunta joutuu maksamaan tappiot. Tarvitaan sopivia poliittisia päätöksiä ja salaileva lehdistö ja niiden seurauksena katastrofista tietämätön kansa juhlii menestystä ryystämällä ilmaista kahvia ja mutustelemalla maksutonta makkaraa. Kun juhlinta tapahtuu vain viikko ennen vaaleja, ei se voi olla vaikuttamatta äänestystulokseen.

Kaupunki on jaettu erilaisiin hallintokuntiin, jotka toimivat omilla luottamushenkilöiden myöntämillä budjeteilla. Aikoinaan nuoriso- ja liikuntatoimen budjetti oli 2,5 miljoonaa euroa. Summa tuntuu varsin rapialta, mutta toisaalta sisäisellä laskutuksella nuoriso- ja liikuntatoimi oli pakotettu maksamaan vuokria sun muita tekniselle puolelle 2,1 miljoonaa eroa. Käytännössä nuoriso- ja liikuntatoimen oli pärjättävä 400 000 eurolla. Tuolloin kaupunkimme oli taloudellisessa lirikierteessä, kiitos Tontonmäkien, soijatiestön, hallihulluttelun jne.. Niinpä hallintokunnille asetettiin kymmenen prosentin säästötarve. Siispä nuoriso- ja liikuntatoimen tuli säästää 250 000 euroa 400 000 eurosta.On warsin kuvottavaa, kun tätä politiikkaa ajanut tyyppi näyttelee nyt suurta nuorten ja liikunnan ystävää.

Ikävä totuus, joka Uudessakaupungissa todistettiin miljoonien erojen oppirahoilla on se, että yrityselämä ja kunta poikkeavat niin paljon toisistaan, ettei virkahenkilöiden tule ryhtyä leikkimään elinkeinogurua. Jäljet ovat ovat kalliit ja kammottavat, ne ovat kaupungista poismuuttaneiden tuhansien uusikaupunkilaisten jälkiä. Elinkeino-operaatioiden maksajiksi ovat jääneet paikkakuntamme lapset, nuoret ja vanhukset. Elinkeinosähläykset on maksettu heihin kohdistuvilla palvelujen riisumisilla sekä verojen ja taksojen korotuksilla. Mitä voimme tästä kaikesta oppia? - Ensinnäkin sen, jos joku tarjoaa sinulle ennen vaaleja ilmaista kahvia ja makkaraa, älä anna niiden vaikuttaa äänestyspäätökseesi ja toiseksi Uudessakaupungissa pitäisi valhe sana kirjoittaa tästä eteenpäin TUPLAWEELLÄ!