Jokaisessa organisaatiossa on  yläkerran jehut, ketkä vastaavat hallinosta ja toiminnan tuloksesta ulospäin. Heidän alapuolellaan on välikerros ja vasta tämän jälkeen löytyy kaksi kerrosta, mitkä ovat kosketuksessa käytännön toimintaan. Jotta johtajisto onnistuisi, täytyy heiltä löytyä hyvät linkit aina ruohonjuuritasolle. Muuten päätökset saattavat näyttää paperilla hyviltä, mutta osoittautuvat usein käytännössä torsoiksi.

  Kiinassa johdon leijuminen ja leipääntyminen estettiin niin, että esim. opettajat saivat työskennellä aika ajoin pelloilla ja tehtaissa. Tarkoituksena oli yhdistää kansaa ja lisätä opettajien tietoa asuinyhteisön arkielämästä. Voisimmeko mekin parantaa tiedonkululla hallintokihojen tietämystä toteutustasosta?

  Mielestäni suorittavan portaan tieto on aina noteerattava päätöksenteossa. Ruohonjuuritason kuuleminen ei koskaan voi huonotaa syntyvien päätösten laatua! Jos surorittavaa porrasta ei kuunneella tai se peräti vainnetaan, on koko yhteisö onnahtava diktatuuri!

  Mikäli tekeväväki painii ongelmiensa kanssa, mutta he eivät saa vaikuttaa ideoillaan työnsä kehittämiseen, tulee heistä nopeasti passiivisia lusmuja. Toiminta muuttuu armeijamaiseksi käskyttämiseksi, jossa ainoastaan auktoriteetilla ja huudolla pidetään ruodut toiminnassa. Kukaan ei edes kuvittele kehittävänsä omaa sektoriaan, vaan innovtiivisimmat suuuntaavat luomisvoimansa lintsaamiseen, jotta pääsisivät mahdollisimman helposti.

  Käskyttämiseen perustuvassa sivilikuviossa innovatiiviset odottavat kauhulla ylhäältä putovia teoreettisia kehitysskenaariota, jotka vievät viimeisenkin halun oma-aloitteisesta toiminnnasta. Voisiko organisaatioita parantaa niinkin yksinkertaisella konstilla kuin avoimmuuteen ja keskusteluun rohkaisulla? Pitäisikö mahdolillisimman erilaisten ihmisten olla tekemisissä toistensa kanssa? Voiko luovuuden torjuva järjestelmä kasvattaa luovuutta?

                                               Hieno keskityskoulusysteemi: