Katsot edessäsi avautuvia silmiä. Ne leimuavat kiukkua ja vihaa. Normaalisti katsoisit syvälle silmien taakse, etsisit hyväksikäytetyn ihmisen pelkoja, itsetunto-ongelmia, pohjatonta epävarmuutta ja viimein pohtisit niiden syitä. Lopulta ottaisit kiukkuisten silmen kantajasta kiinni ja vaatisit häntä avautumaan mustimpia traumoja synkimpiä patoutumia myöden. Mutta eihän se käy, hän edustaa erehtymätöntä organisaatiota, joka ei tunnusta virheitään.

 Joku aika sitten luottamusmies erehtyi tokaista virkahenkilön valehdelleen. Asia oli täysin selvä: virkahenkilön väitte ei pitänyt kutiaan. Asiasta nousi armoton mekkala, edettiin jopa puhutteluun asti. Mutta ketä puhuteltiin, virkahenkilöäkö? Ei vaan luottamusmiestä. Hänelle sanottiin, ettei saa puhua valehtelusta vaan täytyy puhua muunnellusta totuudesta. Huvittavinta on se, että itse asiasta, siitä valheesta, ei kukaan välittänyt mitään.

 Mistä moinen toimintakulttuuri voi johtua? Tietenkin siitä, että tekemisiä ja sanomisia on totuttu peittelemään. Kaikki alkoi vähäisen jutun vaikenemisesta. Pikku hiljaa siitä tuli tapa. Sanottuihin ja tehtyihin päätöksiin ei saa palata vaan pitää katsoa eteenpäin. Eteenpäin kohelletaan suuria skenaariota valtaisalla uholla markkinoiden. Kun tuo uho ja skenaario realisoituvat nykypäiväksi ja muuttuvat eiliseksi, siitä vaietaan todeten: PITÄÄ KATSOA TULEVAISUUTEEN, SITÄ TIKULLA SILEMÄÄN; JOKA VANHOJA MUISTAA!

 Mistähän moinen toimintakulttuuri syntyy? Tietenkin epäonnistumisista ja niiden salailuista. ÄLÄ KYSY, ÄLÄ KERRO: meillä on samat säännöt yhteisissä asioissa kuin USA:n armerijassa oli homojen suhteen. Ikävä vaan, että tämä tie vie syvämmälle suohon, kuten kolme viimeistä vuottamme ovat armottomalla tavalla osoittaneet. Minkäänlaista muutosta parempaan ei ole saatu aikaan, kaikki lurahtaa yhä hullummalle mallille. Jos joku puhuu, hänet vaiennetaan vääristelyin, valhein ja manipuloinnein. Enää ei edes yritetä muutosta parempaan. Kaikki aktiviteetti menee kansan huomion siirtämiseksi pois munauksista.

  Tämä kolme vuotta on ollut karmeaa aikaa. Kansan rahoja on heitetty kankaalle kuin olisi viety heinäkuun helteinä oraville jäätelöä metsään. Viime valtuustossa lyötiin tämän vuoden katastrofaalinen saldo esiin ja ainoastaan kolme valtuutettua puhui tästä histolista luokkaa olevasta taloudellisesta tuloksesta. Muut olivat, tutulla linjalla, kuin ennen jenkkilän armeijassa: ÄLÄ KYSY, ÄLÄ KERRO! Erehtyipä joku vielä huomauttamaan, että nämä kolme valtuutettua haukkuivat heitä, ketkä tekivät parhaansa.

  Valtuutetut ovat valvomassa kuntalaisen etua, turvaamassa verovarojen muuntumista laadukkaiksi palveluiksi ja elämisen puitteiksi. Ei valtuustossa olla ymmärtämässä samojen tahojen, taas kerran, tekemiä taloudellisia munauksia tai odottamassa heidän seuraavia töppejä. Valtuutetun täytyy olla kova, kun hän puolustaa kuntalaisten etua. Mitä pehmeämpiä arvoja valtuutettu puolustaa, sitä kovempi hänen täytyy olla.  VALTUUTETTU ON VAIN JA AINOASTAAN KUNTALAISEN ASIALLA. EI HÄNTÄ OLE JOHTAVAT VIRKAMIEHET TAI PELKÄT KAVERIT VALTUUSTOON VALINNEET!

  Palataanpa tuhon ensimmäiseen kappaleeseen. Kun kuuntelet kiukusta välkkyvien silmien alta tulvivaa huutoa, ymmärrät huutajan olevan tämän toimintakulttuurin tuote. Hän on sitä, miksi systeemi on hänet muokannut. Hän puolustaa sitä systeemiä minkä osa hän itse on. Minkäänlaista kritiikkiä hän ei ota vastaan; Hän jopa valehtelee itselleen, jotta olisi täydellinen osa edustamansa organisaatiota. Hänelle ylhäältä annetun päätöksen läpijyrääminen on tärkeintä eikä siinä ole tunteilla tai järjellä sijaa. Näin hän toimii ja väittää toimivansa oikein, vaikka hänen omat valintansa olisivat  toisenlaisia. Hänen on paha olla ja siksi hän huutaa, kiukkuaa ja ennenkaikkea pelkää. Syvällä sisimmäässään hän tietää ylhäältä tulevat käskyt vääriksi. Hän voisi olla loistava helmi, mutta kahleet jalassa hänen on paha juosta haluamaansa päämäärään. Saako tämä helmi koskaan näyttää oaamisensa ja loistaa kykyjensä mukaan vai lentääkö hän vaalien jälkeen, arvottomien raakun kuorien kanssa, tunkiolle?