Syksyinen ukkossade hakkaa ranskalaisen viraston ullakkoikkunaa. Yksinäinen pakertaja laskee, suunnittelee, korjaa muiden tekemiä virheitä. Ties kuinka monetta tuhannetta päivää hän tekee töitä omalla ajallaan.  

  Ukkosen hirvittäjä jyrähdys ja salamointi hätkähdyttää puurtajan arkeen! Työn sijasta hän ryhtyy pohtimaan itseään, työn mielekkyyttä itselleen ja kysyy pettyneesti: Tässäkö tämä on, tähänkö minä jäin, jumiuduinko moiseen kuihtuvaan tuppukylään? Varmaankin, ainoa seuralainen, Napoleon nyökkäisi, jos olisi muuta kuin seinällä roikkuva taulu.

   Pakertajan, kastunutta supihattua muistuttavien hiuksien peittämät ,aivot raksuttavat: Yrityksistä huolimatta jämähdin tänne, enkä pääse enää koskaan isompaan paikkaan. Minusta ei tule edes lappuliisaa Lyoniin, saatikka Pariisin pormestaria!

   Älykkään pään aivot taistelevat ja taltuttavat apatian. Jospa saataisiin aikaseksi kuntaliitos ja sen rinnalle uudistus hallinnossa?: haaveilee pakertaja jatkaen skenaariotaan: Näin saisin kahdella tavoin lisää alaisia! Puurtajan hiusten alla piileksivät silmät alkavat loistaa. Hän tulee hyvälle mielelle ja kiljahtaa tyttömäisesti: Saan myös lisää rahaa!