Kaveruus ja ystävyys ovat elämän perusturvallisuuden luojia. Ilman kaveruuden ja ystävyyden arvostusta ja kunnioittamista elämämme on kosolti tuskaisampaa. Jos emme voi luottaa toisiimme, silloin kaiken karvainen ja paljaskin epävarmuus lisääntyy sekä elämisen laatu laskee. Meidät on rakennettu sosiaalisiksi eläimiksi ja pitämään huolta lähimmäisestämme, jotta tiukan paikan tullen joku pitäisi huolta myös meistä itsestämme. Kristillisen lähimmäisen rakkauden -, kuten veljeyden, vapauden ja tasa-arvonkin -aatteet on jo aikojen alusta rakennettu sisäämme.
 
Mitä kaveruus on? Kaveruus ei ole pelkkää yhdessä juhlimista tai hauskanpitoa jenkkityylin: he ratsastivat yhdessä tai finskityyliin: he joivat samasta pullosta. Kaveruudessa ja ystävyydessä pitäisi olla kyse arjen jakamisesta. Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä läpeensä paska ihminen, joten me täydennämme toisiamme ja siksi myös tarvitsemme toisiamme – olemme sosiaalisia eläimiä. Mitä hankalampia/persoonallisempia/tunteikkaampia/luovempia me olemme, sitä enemmän syvä ja kestävä ystävyys vaatii toisiltamme toisillemme.
 
Kaveria tai ystävää täytyy tukea ja auttaa. Mutta kuinkas teet, jos kaverin ongelmat ovat suuria ja peitetty kovan lumekuoren alle?  Kuinkas teet, jos kaverin itsetunto on niin olematon, että hän ei myönnä omia virheitään tai ongelmiaan? Kuinkas teet, jos kaverisi suuttuu ja hyökkää sinua vastaan vain siksi, että näet hänen ongelmansa ja pyrit auttamaan niissä? Mitä tunnet syvällä sisälläsi, kun näet kaverisi tuskan hänen salatessaan mokiaan, puutteellisuuttaan ja piilottaessaan mustia salaisuuksiaan; ja kuitenkin joudut hänen vaatimuksestaan jättämään hänet ongelmineen yksin? Kaveruus ja ystävyys eivät ole helppoja tai yksinkertaisia asioita, jos niihin suhtautuu äärimmäisellä vakavuudella ja vastuulla. Juuri tämän vuoksi, minulla ei juurikaan ole kavereita. Haluan olla kaveruuden arvoinen ja ystävän menettäminen em. syystä on kuin jättäisi lapsen merihätään. JA SE SATTUU!
 
Entäpä missä menee kaveruuden raja? Jos kaverisi on juoppo taksikuski, petätkö kaverisi käräyttämällä hänet vai pitäisikö sinun olla kaveruuden nimissä hiljaa? Jos kaveri kolkkaa kadulla mummon ja vie häneltä satasen, säilytätkö vaikenemalla kaveruuden, jos saat viisikymppiä?  Onko se todellista kaveruutta, jos valheita levittämällä suojelet kaverisi tekemiä virheitä?  Onko se kaveruutta, jos käytät asemaasi kaverisi virheitä peitellessä ja samalla hankaloitat muiden ihmisten elämää? Mielestäni kaveria pitää auttaa ongelmien ratkaisuissa, ei niiden peittämisessä. Jos ongelmia vain peitellään jäävät ne kuitenkin elämään ja haittaamaan kaverisi elämää ja olemista. Eivätkä nämä peittelyt ja lopulta esiin nousevat ongelmat ainakaan pienene ajansaatossa vaan muhivat suuremmiksi ja suuremmiksi.  Kannattaako kaverin kanssa keskustella ongelmista ja etsiä niille peittelyn sijaan ratkaisua?
 
Kaverin kohtelu vaatii harkintaa. Kaikkein karmeinta on se, että ohittaa yhteisen edun kaverin ongelmien peittelyssä. Sama pätee vastavuoroisuuteen ongelmien peittelyssä,  jos tähän liittyvät yhteisössä saavutettu virka-asema ja yhteisön varat, silloin ei enää olla kavereita vaan rikoskumppaneita. Entäpä, kun kaveruutta ja kaveria käytetään hyväksi? Siihen löytyy merkittävä ohje merkittävästä teoksesta: Tuomittu on hän, ken ei auta vajavaista naista vaan hyväksikäyttää tämän hätää, heikkoutta ja himoja!
 
Eikö siis kannata keskustella asiat selviksi? Ainakin minä olen valmis kunnioittamaan Gandhin ohjetta: Maailmassa ei ole yhtään niin isoa ongelmaa ettei sitä pystyttäisi ratkaisemaan keskustelemalla! Jos kuitenkaan keskustelua ei synny, ei asioita voi jättää sikseen. Eikä varsinkaan silloin, kun kyseessä on yhteinen etu ja lapset – ONGELMAT ON RATKAISTAVA. NYT ON YHDESTÖISTÄ HETKI KESKUSTELUNALOITTAMISELLE!